Pepita Perhosen silmissä puutarhoista kaunein on luonto itse. Hän ei halua luonnottoman siistiä ja siloteltua pihaa vaan antaa kaikkien kukkien kasvaa – ja kunkin vähän omassa tahdissaan. Pepita on kukkaislapsi, sanan varsinaisessa merkityksessä; hänelle pihassa tärkeintä on kokeminen kaikilla aisteilla.
Pepita nauttii lintujen viserryksestä, veden solinasta, perhosten väreistä ja kukkien tuoksuista. Kaikkien vuolaimmin hänen runosuonensa saa pulppuilemaan paljain jaloin ruohikolla käveleminen: voi sitä ruohonkorsien kutittelun ihanuutta!
Pepita Perhosen pihakalusteet ovat vanhoja ja somasti vähän resuisia; hänelle uuden ostaminen on aina uhraus. Pepitassa asuu pieni roskisdyykkari, jolle toisten hylkäämät tavarat ovat juuri niitä kaikkein ihanimpia ja persoonallisimpia. Kun tuttavien takapihat on putsattu, hän siirtyy kirpputoreille löytöretkeilemään. Jos puutarha kuitenkin uhkaa näyttää liian kliiniseltä, hän sijoittelee vanhoja hillopurkkeja epämääräisine taimenalkuineen portaikoille ja ikkunalaudoille.
Vaikka Pepita nauttii puutarhasta ja pitää sitä henkisenä kotinaan, varsinaisia pihahommia hän ei tunne omakseen. Puutarha on ennen kaikkea kokemista ja zen-henkistä olemista varten. Pihalta voi löytyä riippukeinu tai muu rentoutumisen keidas, josta luonnon elämää on hyvä seurata. Ja välillä vaikka torkahtaa, olkihattu silmillä.
Kommentit